TIIBETINMASTIFFI  

Dar Shing Karanda

 

 

 

 

 

 

SAATTEEKSI

Tämä tiibetinmastiffi-rodun historiasta, sekä sen eteen tehdystä työstä kertovan julkaisun saattaminen tähän muotoon, on vaatinut monilta henkilöiltä suuren työpanoksen. Alkuperäiset lähteet, saksankielinen julkaisu nimeltä “Schweizer Hundesport”, vuodelta 1984 (sveitsiläinen), sekä minulle tuntemattomaksi jäänyt englanninkielinen alkulähde, ovat olleet pohjana tälle työlle. Kyseisten artikkeleiden suomentajille (jotka myös ovat jääneet minulle anonyymeiksi) suuri kiitos siitä valtavasta työstä, jonka käännöstyö on vaatinut.

Siitä johtuen, että pohjana on ollut vähintään kaksi eri artikkelia, joiden alkuperä vaikuttaa olleen samoista lähteistä, on tässäkin “versiossa” useita päällekkäisyyksiä, joita on tarkoituksella jätetty mukaan kokonaiskuvan säilyttämiseksi. Olen omankädenoikeutta käyttäen jättänyt laajempaa käsittelyä vaativia kohtia kokonaan pois, johtuen niiden irrallisesta luonteesta ja viitteiden, sekä lähteiden puutteesta. Olen myös yrittänyt muotoilla joitakin lauseita ymmärrettävämpään muotoon, toivottavasti onnistuen säilyttämään niiden alkuperäisen ajatuksen. Kaikesta edellä mainitusta huolimatta, toivon tämän julkaisun antavan riittävän kuvan rodun historiasta sekä nautittavia lukuhetkiä.

Tämä on toinen ja päivitetty versio kirjoittamastani tiibetinmastiffin historiikista, jossa on laitettu joitakin kohtia ajan tasalle sekä tehty muutamia muitakin korjauksia. Kuvissa olevat koirat ovat Dar Shing –koiria (kasvatteja tai omistuksessa) ja julkaisu on tarkoitettu kasvattiemme omistajien käyttöön.

Osittainenkin kopiointi tai lainaus ilman mainintaa lähteen alkuperästä kielletty.

Jorma Pitkänen

Lafahhs Lha Gyalo La Yin Jalo

Dar Shing Charcil

Dar Shing Cerela

TIIBETINMASTIFFI

TARUA JA TOTTA

Tuskin on toista koirarotua, joka olisi siinä määrin salaperäisyyden ja mystiikan verhoama, kuin on tiibetinmastiffi. Tiibet on aina ollut suljettu maa ja on sitä yhä vieläkin. Vain harvoin suotiin eurooppalaisten kurkistaa Himalaja-vuoristoketjun taakse ja kun se sallittiin, silloinkin vain pieneksi hetkeksi. Kuten on ilmeistä, siellä missä puuttuu tietoa, kukoistavat legendat. Todellista tietoa Tiibetin-koirasta meillä on n.1900-luvun vaihteesta alkaen, vaikka rodusta on kirjoitettu jo huomattavasti aikaisemminkin. Tarun ja toden erottaminen toisistaan ei aina ole kovinkaan yksinker­taista.

 VANHIN KUVAUS

Vuonna 1121 eKr. lähetti eräs kansa, Liut, jotka elivät Kiinan länsiosissa, Keisari Wu Wangille koiran, jonka nimi oli “Ngao”. Koira kuuluu olleen neljä jalkaa korkea ja se oli koulutettu kaikenlaisten elollisten metsästykseen.

Strebelin mukaan (v.1905), ilmestyi ‘Tiibetin verikoiran’ kuva vuodelta 1000 eKr. olevaan rajakiveen. Patsas (siitä on olemassa erittäin epäselvä kuva) kuvaa ilmeisesti suurta karkeakarvaista koiraa, jolla on kiertyvä häntä ja pystyt korvat (korvat voivat olla jopa typistetyt). Koiralla on tunnistamattomia, joskaan ei kovin huomattavia verikoiran merkkejä. Kaulurista, joka yleensä mainitaan tiibetinkoiran yhteydessä, ei kuvassa ole merkkiäkään.

Kreikkalainen Ktesias (416–399 eKr.), lääkäri Persian hovista, kuvaa tarueläimen puoliksi koiraksi, puoliksi linnuksi, joka vartioi korkealla vuorenhuipulla. Jos tältä oudolta otukselta riisutaan höyhenet, niin kuvaus sattuu muilta osin eräänlaiseen tiibetinmastiffiin, jopa punaruskeat merkit rinnassa ja jaloissa mainitaan. Aristoteles ja Megasthenes (327 eKr.) kuvaavat “Intialaiset koirat” suuriksi, leveäkuonoisiksi ja riippukorvaisiksi. Tämä kuvaus sopii paljon paremmin Tiibetin-koiraan kuin intialaiseen “pariaan”.

Hieman tarkemmaksi tulee v.1271 Aasiaan matkustaneen Marco Polon (1254–1324) kuvaus Keski-Aasian matkaltaan, jolla hän saapui Pekingiin. Hänen kuvaustaan tiibetinkoirista siteerattiin paljon ja siteerataan vieläkin, käännettynä se kuuluu: “Minun täytyy myös kertoa, että tässä maassa (Tiibetissä) on paljon sellaisia eläimiä, jotka “hankkivat” myskejä. Tämän maan kansa omistaa joukon mahtavia ja jaloja koiria, joista on suuri apu myskieläinten pyydystämisessä. He (Tiibetin kansa) pitävät verikoiria, suuria kuin aasit, jotka ovat erinomaisia villien eläinten, myös villihärkien, suurten ja vaarallisten metsästyksessä.”

Marco Polon jälkeen laskeutui hiljaisuus 500 vuoden ajaksi tarunomaisten tiibetin­koirien ylle. Vasta 1800-luvulla tulevat jälleen esiin tämän koiran kuvaukset, ei enää ohimenevinä matkakuvausmainintoina, vaan kynologisessa kirjallisuudessa.  Esimer­kiksi Hamilton-Smithin, Rennetin, Youattin ja Martinin tekemät kuvaukset 1800-luvun keskivaiheilta, jotka sisälsivät osittain erittäin hyviä kuvia, antoivat erittäin tarkan kuvauksen tiibetinmastiffista. Hamilton-Smith kuvaili Towerin eläinnäyttelyssä esiintyneen, 1830-luvun Lontoossa eläneen tiibetinmastiffin. Yleensä 1800-luvun kirjoittajat antavat meille tiibetinmastiffista hyvinkin erilaisia kuvauksia.

 Hedy Nouc, joka paikan päällä, tiibetiläisten pakolaisten parissa, Himalajalla sijaitse­vassa kylässä, Palachicissa, silmäili tiibetinkoiria, toi “pystymetsästä” 42 tiibetinmas­tiffia näytteille, erottaen kuvauksessaan Bara-, Benghali-, Bharmouri- ja Lalautyypit. Koirien erilaisuuteen kotimaassaan viittaa myös D.A. Messerschmidt kirjoituksessaan “Koiramaailmassa” (Dog World) syyskuulta 1983.

Annapurna-vuoriston luoteisrinteillä asustavat Gurunget asettavat etusijalle mustan tai musta-tan värisen koiran. Viiden päivämatkan päässä itään löytyy vaaleankerman­värinen, kullanvärinen ja punertava. Kauempana pohjoisessa, Thak Khlan piirissä, ei haluta tietää mitään vaaleasta tai punaisesta, koska vaaleat voidaan sotkea lampai­siin ja punertavat sakaaleihin.

Martin (1845), ja myöhemmin Youatt, kuvailevat edellä mainitun “verikoiratyypin”, jolla on ryppyinen iho: “Koko kehossa huomataan epätavallinen velttous ihossa… Huulet riippuvat vielä enemmän (kuin mastiffilla), pikemminkin sillä on paljon synkempi ilme kuin niillä ja iho muodostaa silmien päällä syviä poimuja, jotka jatkuvat alas molem­mille poskille ja siitä seuraa syvälle riippuvat huulet.” Ohessa viitataan yhä uudelleen yhtäläisyyteen newfoundlandilaisen kanssa, kuten tekee myös Kreitner, Kreivi Szichen­gin seuralainen: “Tiibetinkoirat omaavat paljon yhtäläisyyttä newfoundlandilaisen kanssa; tosin niiden pää on huomattavasti suurempi ja harjamaisesti esiinkasvavat niska- ja kaulakarvat saavat aikaan mahtavan villeyden vaikutelman.” Myös Beck­man, joka on nähnyt Kreivi Szichengin koirat sattumalta näyttelyssä, Wienissä, korostaa niiden samankaltaisuutta pieniin St. Johnin newfoundlandilaisiin verrattuna.

ALKUPERÄ

Ilmeisesti on kysymys “Do-Khyin” kohdalla (kuten koiraa nimitetään sen kotimaassa) Himalajan ylängöllä syntyneestä kotikoiran muodosta, sillä samantapaiset muodot ovat muuallakin syntyneet samantyyppisissä olosuhteissa, täysin riippumatta toisis­taan. Koiraa esiintyy, ei vain Tiibetissä, myös rajoitetuilla alueilla samanlaisessa muodossa. Studer päätyy käyttöönsä annettujen kallojen mittaustulosten perusteella siihen lopputulokseen, että tiibetinkoiran täytyisi olla dingon sukulainen, johon on todettava tiibetinkoirien kallonmuotojen voivan olla hyvinkin erilaisia. Verikoiramais­ten, lyhyt- ja tylppäkuonoisten, ja suhteellisen voimakkaasti korostuneen otsapenke­reen omaavien koirien ohella on myös sellaisia, joilla on pikemminkin suippo kuono ja vain heikosti korostunut otsapenger. Näiden koirien kallot eivät poikkea paljoakaan ennen vuotta 1914 eläneiden hovawartien tai sveitsiläisten “lehmikoirien” kalloista.  Kaikki olettamukset alkuperästä ovat puhtaita arveluja, ei siis tiedetä, mistä koiran esi-isät ovat vaeltaneet Tiibetin ylängöille. Kielitieteellisten tutkimusten mukaan oletetaan, että antiikin kirjoittajien (Aristoteles, Herodos, Megasthenes, Straben jne.) usein mainitsema suuri, vahva ja villi “intialainen koira” olisi ollut Tiibetin ylängöillä ja täältä käsin tullut Persiaan ja Assyriaan.

Käsite “Mastiffi” lienee harhaanjohtava. A. Croxton-Smith sanoo v.1940 “Koiristam­me” julkaistussa kirjoituksessa, että nimitys mastiffi on väärä, oikeampi olisi tiibetin lammas- ja paimenkoira. Myöskään Hauck ei sijoita tiibetinkoiraa doggeihin (veri­koiriin) vaan paimen- ja lammaskoiriin.

David Hancock on samaa mieltä “Kennel Gazettessa” v.1983 ilmaistussa mielipitees­sään: “Minun nähdäkseni niin sanottu tiibetinmastiffi on vuoristokoira, kuten pyreneit­tenkoira tai berninpaimenkoira, se on laumakoira, kuten kuvaz Unkarissa, marem­mankoira Italiassa, karabash Turkissa, bouvier Flanderissa… Toisaalta viime vuosisa­dalla oli tavallista nimittää jokaista isoa koiraa mastiffiksi, sen käyttötarkoituksesta ja alkuperästä riippumatta. Tiibetinkoirat olivat ehkä huonoimmin tunnetut rodut kennel­klubien parissa, jonka nimitykset osoittavat: tiibetinterrieri ei ole terrieri, kuten ei tiibetinspanielikaan ole varsinaisesti spanieli.

 McLaren Morrison, lordi Pirbrightin tytär, joka matkusti diplomaattina Tiibetissä, kirjoitti jo v.1895 “Koiramme”-julkaisussa: “Erinomaisen suuri koira, jonka milloinkaan olen nähnyt – ei vain Aasiassa, vaan myös täällä kotona – oli luostarissa oleva upea Tiibetin-Shippo. Tämä koira oli tarkoitettu lahjaksi Saksan keisarille. Näin sen ennen kuin se lähetettiin. Se kuului epäilemättä tiibetinmastiffina tunnettuun rotuun ja se oli loistelias vahtikoira. Voin itse nähdä, ettei sillä ollut yhtäläisyyttä mastiffiin, pikemminkin se muistutti newfoundlandilaista.” Epäilemättä nämä maininnat ovat oikeutettuja mastiffi-nimitystä vastaan, koska se herättää kuvitelman koiran koosta ja näöstä. Ne, joita tänään saamme näyttelyissä katsottaviksemme tiibetinmastiffeina, ovat keskikokoisia tai kookkaita paimenkoiria, eivätkä mitään doggeja, nimi vain on vakiintunut kieleen, samoin kuin nimi tiibetinterrieri. On toivottavaa, etteivät kasvatta­jat erehtyisi, eivätkä tuomarit ohjaisi kasvattamaan vielä tänään liikkuvasta paimen­koirasta liikkumatonta “kolossia”, jolla on ylisuuret naamarypyt niihin liittyvine vaiku­tuksineen. Rotu tulisi säilyttää nykyisessä muodossaan, tarkoittamatta sitä, etteikö olisi pyrittävä tyypin, ennen kaikkea koon yhdenmukaistumiseen.

SUHTEET LÄNTISIIN DOGGEIHIN

Vanha kunnianarvoisa legenda kertoo, että tiibetinmastiffi olisi kaikkien doggien kantamuoto. Mielipiteet puolesta ja vastaan koottiin 1900-luvun vaihteessa kynolo­gien ja kotieläintutkijoiden toimesta yhteen ja niistä käytiin voimakkaita keskusteluja.

Nimekkäät kirjoittajat, kuten Megini (1891), Beckman (1895), Siber (1897), sekä myös kotieläintutkijat Krämer ja Keller edustavat tätä doggimaista alkuperäisteoriaa, yrittäen tukea sitä; perustuen osaksi antiikin teksteihin ja assyrialaisten kivireliefien koirapiirroksiin. Tärkeinä todisteina tuodaan yhä uudelleen esiin musta väri ja takakynnet, jotka ovat kylläkin täysin pätemättömiä todisteita. Musta-tan-väri on yksi koiran alkuperäisväreistä, jota König pitää jopa tärkeimpänä ominaisuutena (piirtee­nä) siitä, että koirarodusta voi vielä kehittyä edelleen rotuja ilman degeneroitumisil­miötä, samoin suden kynnet (takajalkojen kynnet) esiintyvät jopa kääpiövillakoirilla. Länsi-Eurooppaan nämä koirat lienevät tulleen kreikkalaisten ja roomalaisten mukana.

Strebel (1905) on todistanut vakuuttavasti tämän alkuperäisteorian heikot kohdat. Oikeutetusti hän viittaa siihen, ettei kreikkalaisesta, eikä myöskään roomalaisesta kulttuuripiiristä ole tullut meille kuvauksia doggin kaltaisista koirista. Jos todella olisi tapahtunut Aasiasta sellaisten koirien tuontia siinä määrin, että koirat olisivat voineet vaikuttaa mittavasti vakiintuneisiin muotoihin, olisi silloin täytynyt melkeinpä pakosta syntyä kuvituksia. Roomalaisten toistamiseen mainitsema “Molosser”, jota edellä mainitun teorian kannattajat pitävät lenkkinä assyrialaisten ja nykyaikaisten doggien välillä, osoittaa, ettei käytössä olevien kuvien ja veistosten koirissa ole minkäänlaisia doggin merkkejä.

Niillä alueilla, joiden ympäristöolot ovat hyvin samanlaisia, on toisistaan riippumatta voinut kehittyä samankaltaisia koirarotuja; mainittavanarvoisia ovat sveitsiläiset vuoristokoirat (joista ovat syntyneet St. Bernhardin koira ja berninpaimen­koira), pyreneittenkoira ja karabash (anatolianpaimenkoira). Ei kuitenkaan voida käyttää kansainvaelluksia tai antiikin kansojen kauppayhteyksiä perusteina kaukana toisistaan sijaitsevien seutujen koirarotujen yhdennäköisyyden selitykseksi.

KUINKA SUURI ON TIIBETINMASTIFFI

Se koira, jonka Liut lahjoittivat keisarille, kuuluu olleen neljä jalkaa, eli n.120 cm korkea., siihen tosin täytyy asettaa suuri kysymysmerkki!

Marco Polo kuvaa koiria suuriksi kuin aasit, tosin tiibetiläiset aasit ovat silmiinpistä­vän pieniä ja ehkä liioittelu koosta voisi johtua myös siitä, että useimmat urokset oli kastroitu.

Hedy Noucin täytyi Palachicissa todeta valittaen, että juuri suurimmat ja kauneimmat urokset olivat kastroituja, näin oli tehty kolmestatoista parhaasta kymmenelle. Tämä tapaus muistuttaa vastaavaa, jolloin Strebel ja Siber katsastivat Itäsveitsiläisillä karjamarkkinoilla siitoskykyisiä appenzellinpaimenkoiria, niistäkin useimmat urokset oli kastroitu. Paimenet kastroivat koirat ennen niiden sukukypsyyttä, jotta ne jäisivät lauman luo, eivätkä juoksisi ympäriinsä. Kastraatiolla, joka tapahtuu ennen sukukyp­syyttä, on seurauksena luun kasvuliitoksessa edelleen kasvaminen; suuret putkiluut kasvavat kastroidulla eläimellä pidempään ja siitä johtuu ns. eunukkimainen pituus-(korkeus)kasvu. Ehkä tässä on selitys aasin kokoisiin tiibetinkoiriin. Mielipide, että tiibetinmastiffin tulisi olla kooltaan valtava, oli yleisesti levinnyt ja kun sitten ensimmäi­set koirat tulivat Eurooppaan, oltiin pahoin pettyneitä.

Tosin vielä Siber kirjoitti jopa 90 cm säkäkorkeudesta ja kreivi Bylandt vaati 85 cm, joskin hänen oli pakko myöntää, että hänen näkemänsä urokset olivat tuskin enem­pää kuin 75 cm ja nartut 65–70 cm. Beckmanin huomiota herätti heti koirien vähäinen koko, hän vertasi niitä pikemminkin pieniin newfoundlandilaisiin ja hän kirjoittaakin kertomuksessaan: “Paitsi hännän kaartuminen, herätti myös huomiotani koirien pieni koko.”

Myös Walesin prinssin koirat, jotka Hugh Dalziel oli nähnyt, eivät yltäneet Englanti­laisten mastiffien kokoon saakka. Beckman pitää siksi useimpien matkustajien kuvauksia koirien valtavasta koosta liioiteltuina.

Samoin Strebel on kriittinen, mittaamiensa koirien kooksi hän antaa uroksille 58–78 cm ja nartuille 56–65 cm. Tosiasia on, ettei yksikään vuosisadan vaihteessa Euroop­paan tuotu koira todista “jättiläiskoiran mystiikasta”. Vuodelta 1582 pätee FCI-standardin mukaan toivottu säkäkorkeus 65–75 cm välillä, painon vaihdellessa 45–65 kg. Nykyiset tiibetinmastiffit eivät kuitenkaan ole erityisen mahtavan kokoisia.

KOIRIA KOTIMAASSAAN

Monet ristiriitaiset tiedot tästä koirasta johtuvat epäilemättä siitä seikasta, että se mitä me eurooppalaiset niin maailmanlaajuisesti pidämme “tiibetinmastiffina”, ei kotimaas­saan esiintynyt minään rotuna, vaan koostui joukosta paikallista leimaa kantavista koirista jotka saattoivat erota ulkonäöltään huomattavastikin toisistaan.

Tiibetiläiset kasvattivat koiriaan, kuten sveitsiläiset talonpojat omiaan ennen niiden omiksi roduikseen hyväksytyksi tuloa. Ei ollut tärkeintä koiran kauneus, vaan hyvä ja vaatimaton koira, joka suoritti sille osoitetut tehtävät luotettavasti. Hedy Noucin mukaan koirat ravitaan kotimaassaan maissileivällä sekä vuohen- ja lampaanmaidol­la. Lihan nämä koirat tuntevat vain silloin, jos ne voivat hankkia itselleen sitä.

 Enemmän tai vähemmän suuria koiria pidettiin laumojen, talojen, luostareiden ja palatsien vartioinnissa. Tiibetiläinen ilmaus koirista kuuluu “Do-Khyi”, sananmukai­sesti käännettynä “kytkykoira”. Etusijalle asetettiin musta-tan-värinen koira, jolla on silmien yläpuolella kaksi vaaleaa täplää; tiibetiläisen käsityksen mukaan “toinen silmäpari” näkee vielä silloinkin kun koira on jo sulkenut todelliset silmänsä. Jotta pään ja harjan vaikuttava ilmestys vielä korostuisi, pantiin yleensä vielä “kytkykoiran” kaulaan pöyhkeä, pitkistä punaisiksi värjätyistä jakinkarvoista tehty suuri kauluri. Sellaiset vahtikoirat olivat levinneet laajalle ja niitä pidettiin ylipäätään hyvin aggressiivisina. Tänään tiedämme, että tiibetiläiset toivoivat äkäisiä vahtikoiria ja tämä aggressiivisuus oli suurelta osin hankittua.

Koiraa ei käytetty vain asutuksen ja laumojen vahtimiseen, vaan myös lastin kantaja­na. Solat ja vuoristopolut Tiibetissä ovat osaksi niin kapeita, etteivät edes aasit ja muulit voi toimia kantajina, vaan vain lampaat, vuohet ja ilmeisesti myös koirat toimittivat tätä tehtävää. Kasvitieteilijä Hooker, joka 1850-luvulla matkusti Sikkimissä ja Tiibetissä, kuvaa meille sellaisen karavaanin: “Tiibetiläiset karavaanit marssivat hyvässä järjestyksessä, vuohien ja lampaiden seassa, joista kukin kantaa kahta suolasäkkiä, kulkee hartaana ja rauhallisena valtavan mahtava, ‘karhuverikoiramai­sen’ pään omaava tiibetinmastiffi, joka on “lastattu” kuten kaikki muutkin eläimet. Lastia kantaen, karavaanissa marssien, se ei näytä olevan omalla paikallaan; se ei vartioi eikä myöskään puolusta. Se tietää, että päiväsaikaan jakit, lampaat ja vuohet eivät tarvitse turvaa ja ohjausta, sillä ne ovat täysin kesyjä, siksi se ottaa osaa kärsivällisesti yhteiseen työhön ja kantaa lasteja kuten nekin, vasta yöllä se suorittaa vahdin tointa.”

“Do-Khyi”, eli “kytkykoira”, on vuoden 1959 jälkeen kiinalaisen sotaväen vaikutukses­ta lähes tuhottu Tiibetissä. Joka tapauksessa tiibetinkävijät ovat tavanneet viime vuosina erittäin harvoin suuria mustia koiria.

TIIBETINMASTIFFI LÄNNESSÄ

1800-luvun puolivälissä tuotiin tiibetindoggeja silloin tällöin Eurooppaan, etupäässä Englantiin, joka Intian siirtomaineen oli lähellä alkulähdettä. Täällä näistä koirista tuli joko seurapiirien ihmettelyn kohteita, tai ne päätyivät (mikä myös ihmeteltävää) eläintarhojen ahtaisiin häkkeihin, missä ne useimmiten eivät eläneet vanhoiksi.

Jo 1830-luvulla tuotiin Towerin eläinnäyttelyyn, Lontooseen, pari tiibetinmastiffia, jotka myöskään eivät eläneet kauaa.

Lordi Hardinge lähetti v. 1847 Intiasta, kuningatar Victorialle, yhden tiibetinmastiffin ja v.1876 Walesin prinssi toi kaksi koiraa Lontooseen ja esitti niitä näyttelyssä kaksi kertaa. Todennäköisesti näillä koirilla ei teetetty pentuja.

Väitettiin tiibetinmastiffin degeneroituvan kotimaansa ulkopuolella erittäin nopeasti, koska se on tottunut ylätasankojen alueen ilmaan eikä siedä alempana sijaitsevien maiden ilmastoa — väite, joka sittemmin näytettiin täysin vääräksi.

Vasta v. 1928 alettiin tätä rotua kasvattaa Englannissa rva Irma Bailyn ansiosta, joka, kiitos hyvien suhteiden tiibetin aateliin, sai hankkia viisi erinomaista koiraa. Kasvatus alkoi lupaavasti ja vuodesta 1932 lähtien sitä jatkoi herra P.B. Bates. Vuoden 1945 jälkeen Bailyn koirien jäljet katosivat; niiden suku on valitettavasti kuollut sukupuut­toon.

Nykyisten kasvattajien täytyi siis jälleen alkaa alusta. Takaiskuna vielä lisäksi se, ettei itse Tiibetistä voitu enää hakea koiria. He hakivat ensimmäiset tuontikoiransa tiibetiläisten asuttamilta alueilta naapurimaista (Intia, Nepal ja Bhutan). Nepalista tuoduista koirista syntyi v.1975 ensimmäinen pentue USA:ssa, vuonna 1979 seurasi­vat Alankomaat (Intiasta tuodut koirat) ja Saksa (USA ja Nepal). Sveitsissä alkoi kasvatus v. 1980, Ruotsissa ja Ranskassa v.1983 ja Suomessa v. 1984.

Ensimmäinen SHSB:n lisärekisteriin kirjattu tiibetinmastiffi oli harmaa narttu, ‘Muna von Thodung’, Nepalista. Se jäi ilman jälkeläisiä. Sitä seurasivat erään nepalilaisurok­sen ja bhutanilaisnartun jälkeläinen, v.1979 syntynyt musta-tan-värinen uros, “Althan” ja v.1980 ‘Ausables Qwan Yin’, amerikkalaista alkuperää oleva narttu, jonka piti tuleman sveitsiläisen Tiibet-Mamutt-kennelin kantaemoksi. Sen ensimmäinen pentue kirjattiin vielä samaan SHSB:n rekisteriin.

TIIBETINMASTIFFIN LUONNE

Kaikki vanhemmat kirjoittajat, alkaen Aristoteleesta (384–322 eKr.), joka muuten oli sitä mieltä, että tiibetinkoira olisi tiikerin ja koiran risteytys, aina Max Silberiin asti (1897), kuvaavat tiibetinmastiffin pahaksi, villiksi ja arvaamattomaksi. Streben (25 jKr.) sanoo pitkäjalkaisesta tiibetiläisestä: “tiibetiläiset omistavat erittäin uhkeita koiria, jotka eivät jätä saalistaan, saatuaan sen käsiinsä, ennen kuin niiden sieraimiin kaadetaan vettä. Silloin ne vihasta kääntävät silmänsä niin, että ne joskus jopa putoavat! Kerran koiran kiinnisaama härkä kuoli, ennen kuin se pääsi vapautumaan otteesta”. Roomalainen Gratius (159 eKr.) ilmeisesti tunsi tiibetinkoiran vain kuulopu­heelta, kuitenkin hän kirjoittaa: “On ihmisiä, jotka pitävät hillitöntä vihaa omaavia tiibetinkoiria.”

Vielä pahemmalta kuulostaa A. Hosien (1890) kertomus: “Kun matkaajat lähestyvät päivällä kylää, tulevat naiset rakennuksista, pitävät koiria kiinni ja istuvat niiden pään päällä kunnes matkaajat ovat lähteneet kylästä, muuten tiibetinmastiffit repisivät ratsastajat sekä hevoset. Pimeässä eivät edes itse kylän asukkaat uskalla lähteä asunnoistaan, koska villit vartijat eivät epäile, vaan hyökkäävät jokaisen näyttäytyjän kimppuun.”

Jopa uudemmat kirjoittajat painottavat yhä uudelleen tiibetindoggin villeyttä: “Ennen käymistä keittiön nurkkaan nukkumaan, menin hetkeksi ulos, emäntäni oli neuvonut minua ehdottomasti olemaan kiipeämättä pihaportaita alas, sillä silloin vahtikoirat repisivät minut palasiksi.”

Alexandra Darid-Nil (1924): “Kun saimme tietää ryhmämme tulleen alkuillasta leiriimme ja telttoja vartioineiden koirien, suurten ja villien, hyökänneen sen kimp­puun, oli eräs ryhmän jäsen niin huonossa kunnossa, että käytettiin noin kaksi tuntia 28 pahan haavan sitomiseen, osa niistä oli kasvoissa, loput käsivarsissa, käsissä ja jaloissa.”

W.M. Ferguson (1911): “Joskus ei mistään varotoimista ole hyötyä ja ihmisiä purraan, jopa tapetaan. Niiden kahden vuoden aikana, jotka elin Andossa, kuulin kolme tapausta, joissa ratsastaja joutui koiralauman keskelle eikä enää koskaan toipunut. Ei vain vieraita uhkaa tämä vaara, vaan myös aikuiset ja lapset voivat joutua omissa telttaleireissään koirien puremiksi. Kokemusteni mukaan koirien puremien aiheutta­mat avohaavat olivat useimmiten lääkärin kutsumisen syynä.”

Robert B. Ekvall: “Kun on lukenut Sven Hedinin kirjoituksen “Koirani Aasiassa (1950)”, tuntuvat sellaiset kertomukset uskottavilta, joissa kerrottiin koirien syöneen Lhasassa ja muissa kaupungeissa kuolleita ja joissa pyhälle munkille oli kunnia tulla sellaisen koiran syömäksi.” Myös Hedin kuvaa koiria kummallisina, puolivilleinä otuksina, jotka elävät pääasiassa kuolleista.

Edellisenlaiset matkakertomukset olivat omiaan vahvistamaan vanhojen kirjoittajien mielipiteitä: “Näissä suurissa koirissa ei suinkaan nähty normaalia kotikoiraa, vaan repiviä otuksia ja oltiin pikemminkin pettyneitä, kun täytyi todeta niiden pohjimmiltaan olevan kuten muutkin koirat.”

Kun Strebel (1905) sanoi mittaamiensa koirien olleen erittäin hyväluonteisia eikä suinkaan vihaisia, sitä ei kuunneltu, koska se ei sopinut tiibetinmastiffista muodostet­tuun mielikuvaan. Vaikka matkakertomukset Tiibetistä olivatkin kovin ristiriitaisia keskenään, koirien luonteenlaadusta oltiin yksimielisiä: Tiibetin vahtikoirat ovat siinä määrin vastahakoisia, itsepäisiä ja vihaisia aggressiivisuudessaan ja puremishalus­saan, että paras väistyä niiden tieltä. Monille matkailijoille koirat tuottivat epämiellyttä­vän muiston, muuten niin rauhallisesta maasta “maailman katolla”

Ei ole tarkoitus väittää vastaan kaikkien noiden kertomusten todenperäisyyttä, mutta täytyy selvyyden vuoksi todeta myös tiibetinkoiralla olevan sen arvon mikä koskee kaikkia koirarotuja, eli “koirasta tulee se, mikä siitä tehdään.” Se, että Tiibetissä “terävät” ja aggressiiviset koirat olivat toivottuja, todetaan yhä edelleen tiibetiläisten puheissa. Jotta tämä kaikki voitaisiin ymmärtää, täytyy tutustua lähemmin heidän olosuhteisiinsa; alkuasukastiheyden ollessa vain kolme asukasta/km² ja lukuisten ryöstöjoukkojen harjoittaessa ryöstöretkiään harvaan asutuilla alueilla, täytyi maalla asuvien ihmisten aina olla hieman epäluuloisia jokaista vierasta kohtaan. He, jotka eivät tunteneet lukittuja ovia niihin kuuluvine ovikelloineen, olivat siksi kehittäneet aivan oman systeeminsä voidakseen kontrolloida talonsa tai telttansa sisäänkäyntiä.

Paimentolaisleireissä näytti suunnilleen tämän näköiseltä: Koirat piirittivät leiriä, jotkut sidottuina teltan oviaukon lähelle. Teltat olivat täten vierailta yhtä suljetut kuin meidän varmuuslukkoiset ovemme. Jos vieras ilmestyi näköpiiriin, alkoi haukunta; koirat toimivat ovikelloina. Jos vieraat halusivat tulla leiriin, eivätkä kulkea vain ohi, jäivät he n.100 m:n etäisyydelle seisomaan, esittäytyivät etäisyyttä vastaavalla voimakkuudella ja selittivät vierailunsa tarkoituksen. Jos he olivat tervetulleita leiriin, koirat kiinnitettiin ketjuihin tai ketjuja lyhennettiin ja rauhoitettiin koiria. Pääsy oli sen jälkeen vapaa. Jos tulijoita ei haluttu ottaa vastaan, paimentolaiset antoivat koirien puolustaa leiriä — siten ovi pysyi suljettuna.

Albert Tafel kuvaa humoristisesti tällaista saapumista telttaleiriin: “Kun olimme vielä yli 100m:n päässä, meidät ympäröi vihainen koirakatras. Me laskeuduimme hyvissä ajoin satulasta ja talutimme hevosia. Keventyneinä ratsastajista voivat ne takaraajoil­laan torjua hyökkäävät koirat. Pian juoksi muutamia naisia teltoista, pitäen koiria loitolla kiviä heittelemällä. He ottivat meiltä ystävällisesti tervehtien hevoset ja ohjasivat meidät telttaan.”

 Kuten Tiibetin-tutkija Ekval osoittaa, ei Tiibetin doggien pitänyt vahtia vain vieraita ja petoeläimiä, vaan myös uteliaita naapureita, ne tekivät mahdolliseksi perheensä yksityiselämän säilymisen lukittavien ovien puutteesta huolimatta.

Tiibetiläisillä on hyvin tehokkaat keinot pitää vahtikoiransa mahdollisimman “tarkkoi­na ja ärhäköinä” (tarvitsematta ottaa huomioon vahtimiseen suunnattuja vaistoja). Varhaisen kytkemisen ohella (mahd. pentuiässä) he suosittelevat ennen kaikkea veren runsasta käyttöä ravintona, jotta niistä tulisi “pahoja”. Luonnollisesti näyttelee myös koiran ulkoinen olemus olennaista osaa (psykologinen pelästyttäminen). Hyvän vahtikoiran tulee olla suuri ja voimakas. Pelottavia ja yöllä parhaiten toimivia ovat mustat koirat, joilla tulee olla silmien yläpuolella kaksi vaaleaa läiskää (toinen silmäpari), sillä neljällä silmällä ne näkevät enemmän kuin kahdella. Jotta “Do-Khyi’n”, vahtikoiran, pelottava vaikutus vielä voimistuisi, ripustetaan kaulan ympärille punaiseksi värjätyistä jakinkarvoista tehty kaulus.  Joskus on pitkien karvojen väliin solmittu mustavalkeat silmät, jotka suojaavat kauluksen kantajaa maagisella tavalla vihollisen hyökkäyksiltä. Jos sellainen koira on ovella, voi jokainen asukas asettua huoletta levolle.

Kuinka tärkeitä koirat todella olivat vartijoina, kertoo meille myös J.A. Petersen (1895): “Vuoristoseudulla ne ovat välttämättömiä ja niitä käytetään siellä nimen­omaan lammaslaumojen vartijoina ja puolustajina susia vastaan, samoin susien metsästykseen. Löytyy silloin tällöin kyliä ilman minkäänlaista miespuolista suojaa, jätettynä yksinomaan mastiffien hoitoon, jotka täyttävät velvollisuutensa erinomaisesti ja repivät armotta jokaisen joka lähestyy niiden suojatteja, olkoon kaksi- tai nelijalkai­nen”.

Koirien villeydestä ja lähestymisvaikeudesta niihin kertoo oikein kuvaavasti unkarilai­nen kreivi Szechenyi “Deutsche Jagdzeitungissa” (14.vuosikerta). Hän matkusti v.1880 Itä-Aasiassa ja kiinnostui ilmeisesti suuresti koirista.  Hänen kertomukses­taan: “Tzung Tzan edustalla tapasin komean tiibetiläisen koiran, jonka ajattelin kahden muun koiran ohella tuoda Eurooppaan. Sen nimi oli “Dianga” ja se oli erin­omaisen villi. Tarvittiin viikkoja ennen kuin sain koskettaa sitä, vaikka ruokin sen henkilökohtaisesti. Erään syöttöyrityksen yhteydessä se puri käteni läpi, onneksi sillä kohtaa ei ollut luita. Jouduin jatkuvasti maksamaan vahingonkorvauksia tästä purevasta koirasta, sillä useammin kuin kerran se tappoi vuoden vanhoja sikoja puremalla niiltä niskat poikki, myöskään ei ollut yhtään kanaa joka olisi kyennyt sitä pakenemaan. Kun sen silmät osuivat ensi kerran puhveliin, hyökkäsi se liikkeelle ja hyppäsi selkään, saaden koko lauman pakokauhun valtaan. Minun oli myöhemmin pakko ampua Ranmossa tämä mahtava koira. Kyynel tuli silmään, sillä se oli juuri tottunut minuun.”

Szechenyi kuvitti kertomuksensa kahden koiran kuvilla, koirien, jotka olivat seuran­neet häntä matkalla. Toinen kuva esittää äsken mainittua “Diangaa”, toinen “Diama”-nimistä koiraa. Nimet “Dianga” ja “Diama” merkitsevät silmien yläpuolella olevien ruskeiden läikkien värisävyjä. Szechenyihin teki vaikutuksen koirien syvä ääni, joka muistutti hänestä paljon kellojen ääntä.

 Yhdestä asiasta tosin ollaan yhtä mieltä; tiibetindoggi on vahtikoira ja sellaisena sen tulee pysyäkin. Se tulee haukkumaan, kun jotain epäilyttävää lähestyy ja usein harmiton asia on sille epäilyttävä. Se ei tule jokseenkaan varmasti päästämään reviirilleen pyrkiviä vieraita, mutta aivan varmasti se ei päästä heitä pois, vaan vartioi, kunnes joku sen omista ihmisistä tulee paikalle. Tiibetinmastiffi on säilyttänyt omapäi­syytensä, mikä on kaikille tiibetiläisille roduille ominaista. Sen kanssa voi elää yhdessä, mutta sitä ei voi hallita. Koiramainen, sanan alentavassa mielessä, se ei ole. Se tuntee olevansa täysivaltainen “lauman jäsen”, mikä ilmenee voimakkaana tarpeena olla omiensa luona. Täällä, perheessä, siitä kehittyy erinomainen hyväilyjen keräilijä. Se ei siis ole koira, jonka annetaan itsekseen hoitaa vartiointitehtävää huvilan puistossa ja jonka kanssa silloin tällöin satunnaisesti tavataan ruokinnan merkeissä, sillä niin pidetystä koirasta tulee ongelmakoira. Se tahtoo tietää isäntävä­kensä olevan lähellä, nähdä heidät tai ainakin kuulla. Jos se voi jostakin rauhallisesta nurkasta koko ajan varmistua siitä, että kaikki on järjestyksessä, se makaa rauhallise­na, näennäisen välinpitämättömänä jopa tuntikausia, jos sen isäntä ei muuta olinpaik­kaansa.

Tiibetinmastiffi kehittyy niin ruumiillisesti kuin henkisestikin hitaasti. Epämukavana “sivuvaikutuksena” on otettava huomioon kasvatuksessa, että pitää olla hyvin kärsivällinen, kunnes toivottu käyttäytymismuoto on saavutettu, mutta yhtä asiaa siitä tuskin voidaan kitkeä pois; sen leikkimishalua. Voi tapahtua, että muuten arvokkaan vanhan koiraherran valtaa leikkimieli ja jos ei ole käsillä tarkoitukseen sopivaa kohdetta, täytyy sen uskoa johonkin joka ei oikeastaan kuulu sille, esim. paperikori, tyyny, lehti, — se käyttää mielikuvitustaan.

Tiibetinmastiffilla on siis luonteenominaisuuksia, jotka tulevan omistajan pitää tuntea ja sopeuttaa omiin elinoloihinsa. Jos hän ei ole valmis tähän, hän ei ole sopiva tämän rodun omistajaksi. Niin kaunis kuin koira onkin, ei se yksin riitä syyksi tiibetinmastiffin omistamiseen. “Tämän päivän” kasvatus on alkanut vasta 1970-luvulla Tiibetin eristyneiltä alueilta tuoduilla koirilla. Tuontikoirien erilaisen alkuperän seurauksena ovat paikalliset leimat voineet säilyä eri kenneleissä, antaen vasta vähitellen tilaa yhteisille tyypeille, rodun yhtenäistyneen kuvan syntymiseksi vaaditaan vielä vuosi­kymmeniä. On osoittautunut aiemmin Himalaja-tuontisilla piilleen perinnöllisiä ominaisuuksia, jotka tekevät FCI-normeja vastaavan ihannekoon mahdolliseksi ja järkeväksi, siitä huolimatta ei edessä oleva tie rodun jalostuksessa ole ilman vaarate­kijöitä; suhteellisen pieni kasvatusalue ja siitä seurautuva samojen yksilöiden käyttö tuo armotta esiin mahdolliset geneettiset viat. Myös jotkut ulkomuototuomarit vaativat kasvattajia “korostamaan” jättiläiskasvua ja poimuja silmien ja poskien tienoilla. Siitä, millaisia seurauksia sen tapaiset kasvatustavoitteet saavat aikaan, on kylliksi todistei­ta monien muiden rotujen jalostuskertomuksissa; lonkkanivelsairaudet, sekä silmä- ja ihovaikeudet eivät varmaankaan jäisi ilmenemättä myöskään tiibetindoggilla. Tähän asti on tiibetinmastiffi ollut erinomaisen terve, karaistunut rotu, huolehtikoot näyttelytuomareiden järkevyys ja kasvattajien sitkeys siitä, että se pysyy myös sellaisena.

TIIBETINMASTIFFI

 Tiibetiläiset koirarodut kuuluvat epäilemättä osana luonnolliseen koiratyyppiin. Kiitos niiden luonnollisen rakenteen, ne ovat vapaita useista monilla roduilla esiintyvistä perinnöllisistä sairauksista.

Max Siber, saksalainen tiibetinmastiffin tutkija, kertoo teoksessaan “Der Tibet Hund” (Tiibetin koira) 1897, että tiibetinmastiffi on ollut tunnettu ulkomuoto 3000 vuoden ajan. Varhaisemmat eläintieteilijät, kuten Keller ja Kraemer, uskoivat, että Newfoundlandinkoira, englanninmastiffi ja bernhardinkoira polveutuvat tiibetinmastiffista. Max Siber kirjoittaa koirien Tiibetissä muistuttaneen paljon Sveitsissä tapaamiaan bern­hardinkoiria, jotka olisivat voineet olla tiibetinmastiffeja.

Tiibetinmastiffi ja bernhardinkoira erottuvat muista  Euroopassa ja Aasiassa tavatta­vista vuoristokoirista. Tiibetinmastiffilla ja bernhardilaisella on leveä ja voimakas, sekä melko lyhyt kuono-osa (tyyppi, jota kutsutaan nimellä Canis Palustris, professori Rütieeyerin mukaan), kuten myös päänmuoto ja silmien sijainti.

Rotu on luonnollisesti epäyhtenäinen Aasiassa, jossa siihen ei perehdytä länsimai­den tavoin, ja siksi siellä on ollut kautta aikojen rodulle tyypillisiä edustajia. Ihminen on etsinyt koiraa, joka vastaa parhaiten hänen tarpeitaan eri työtehtävissä, ulkomuo­dolle ei pantu niinkään paljon painoa. Kaikissa vanhoissa lähteissä sanotaan Kham-maan asukkaitten omistaneen parhaat mastiffit.

Rockhill´n mukaan puhdasrotuisia mastiffeja löytyi Lhasa’sta, josta on löytynyt erittäin kauniita ja arvokkaita yksilöitä. Itäisessä Tiibetissä mastiffit olivat erittäin harvinainen rotu.

Bryan Hodson, englantilainen eläintieteilijä, kirjoittaa tiibetinmastiffista teoksessaan “Drawing of Nepalese Animals” v.1832, että kaikkein kauneimmat esimerkit olivat Lhasa’ssa. “Jalo koira”, kirjoittaa hän, “Lhasa’ssa on kaunein variaatio, melkein musta ruskeine säärineen ja varpaineen. Mustang-muunnos on pienempi ja sillä on loistava punainen väri sekä pienet silmät.”

Rotu mainittiin ensimmäisen kerran kiinalaisessa lähteessä v.1121eKr. Liu-heimo läntisessä Kiinassa lähetti koiran, nimeltään “Ngao”, Won-wangiin. Koira oli neljä jalkaa (n.120cm) korkea ja harjoitettu metsästämään “kaikkea mahdollista”. Saksa­laisten tutkijoiden mukaan se oli tiibetinmastiffi tai “villikoira”. Lauferin mukaan “villikoirat” olivat jättisuuria ja hirvittäviä.

Le She-chin-niminen, erittäin kaunis mastiffi, myös neljä jalkaa korkea, eli n.400 eKr. prinssi Wei-lin-Kno’win omistamana.

Aristoteles (384–322 eKr.), tunnettu filosofi, oli ensimmäinen joka nimesi “intialaiset koirat” (Canis indicus), muttei Dr. Albrechtin mukaan ollut nähnyt niitä itse. Aristotele­sin mukaan tiibetinmastiffi on koiran ja tiikerin sekamuoto.

Strabo, kreikkalainen filosofi ja geologi, joka kuoli v.63 eKr., kertoi Tiibetissä olevan ihmisiä ja eläimiä, jotka tunnetaan erikoisista voimistaan ja korkeasta iästään.

Megasthenes kirjoittaa v.327 eKr. intialaisesta koirasta, jolla oli riippuvat korvat, kolossimainen luusto, voimakkaat lihakset, suuri kallo ja voimakas kuono-osa. Rotu syntyi, kuvauksien mukaan, luultavasti Arabian ja Syyrian alueella taistelu ja metsäs­tyskoiraksi.

 Marco Polo, keskiajan kuuluisimpia tutkimusmatkailijoita, kirjoittaa: “Tiibetin kansalla on voimakkaita ja erinomaisia koiria, jotka ovat avuksi myskijahdissa”. Hän nimitti koiria suuriksi kuin aasit (tiibetiläiset aasit ovat pienempiä kuin eurooppalaiset). Hän kertoo myös näiden koirien olleen niin villejä ja pelottomia, että voisivat käydä leijonan kimppuun.

V.W.F. Collierin mukaan rotu kulkeutui mongolien mukana Kiinaan ja tiibetiläisten pappien mukana aina Pekingiin saakka. Koirat, jotka olivat herkkiä lämmölle, asuivat kellarissa. Näistä ajoista tiibetinmastiffista on lukuisia mainintoja eri lähteissä.

Warren Hastings tutki ensimmäisenä englantilaisena Tiibetiä v.1774 ja sanoi mastiffien toimineen lammaspaimenina.

Eräs toinen englantilainen, Bower, kertoo kirjassaan “Across Tibet”, 1894: “Ostimme tiibetiläisen paimenkoiran Pograngista, maksaen siitä neljä rupiaa. Nämä koirat olivat suuria ja voimakasrakenteisia paimenkoiria, muistuttaen ulkomuodoltaan vahtikoiria, mutta niihin ei koskaan voinut olla täysin ihastunut, koska niillä ei ollut sitä jaloa olemusta, joka on tyypillistä eurooppalaisilla koirilla, ja ne vaikuttivat epäluuloisilta ja luonteeltaan raukkamaisilta”.

Samuel Turner lähti v.1800 matkaan Tiibetistä Bhutaniin.  Matkallaan näiden kahden maan välillä hän tapasi lammaspaimenia. Lammaslaumaa vahti kaksi suurta tiibetin­koiraa. Bhutanissa, Radjanille kuuluvan palatsin edessä, hän näki lisää samanlaisia koiria.

Unkarilainen kreivi, Bela Szechenyi, tapasi In-Lin-Kou-palatsin luona suuren, mustan koiran, jolla oli erittäin paksu turkki. Tällä koiralla oli täydellinen tumma ja uhkaava haukunta, josta tiibetiläiset ovat niin mielissään. Koirille annettiin päivittäin kulaus “chang’ia” (olutta), jonka sanottiin olevan hyväksi äänelle. Myöhemmin Tzung-Tsa antoi kreiville suurikokoisen tiibetinmastiffin. Tämän koiran kreivi aikoi ottaa kahden muun koiran kanssa mukaansa Eurooppaan. Mastiffit olivat kuitenkin suunnattoman epäsovinnaisia, mutta vei viikkoja ennen kuin kreivi uskoi sen. Eräänä yönä syntyi tämän ja erään toisen mastiffin kanssa epätasainen tappelu, jonka seurauksena toinen koirista sai niin vaikeita vammoja, että kreivin oli lopetettava se. Sen kallo tuotiin Budapestin Luonnontieteelliseen museoon, jossa se on karhunkallon vieressä. Siitä on nähtävissä leukojen olleen melkein yhtä voimakkaiden kuin ovat karhunleuat.

Kreivi Szechenyi toi mukanaan kolme mastiffia Tiibetistä; urokset “Bschandu” ja “Dsamu” ja nartun “Bsama”. Bschandu ja Dsamu osoittautuivat parhaiksi pihavah­deiksi mitä kreivillä oli koskaan ollut.

Ranskalainen aatelismies, Maurice d´Orleans, toi pari mastiffia matkaltaan Syyriaan ja Arabiaan. Palattuaan Ranskaan, aikoi hän tiibetinmastiffin kasvattajaksi. Koirat eivät voineet sietää eurooppalaisten hajua eivätkä ketään lähellään, eivät edes niiden hoitajana toiminutta jääkäriä. Ne viihtyivät hevosten luona tallissa, mutta yksikään niistä ei elänyt erittäin kuuman ranskalaiskesän yli.

Lukuisat esimerkit rodusta kertovat sen saapuneen Eurooppaan viime vuosisadan lopulla. Englantiin saapui ensimmäiset mastiffit luultavasti 1830-luvulla, kaksi kappaletta Toweriin. Hamilton- Smith ja Youat kirjoittivat v.1840 näistä koirista, jotka olivat suurempia kuin muut mastiffit ja joiden väri oli pikimusta ja tassut sekä pilkut silmien yläpuolella olivat ruosteenväriset tai vaaleanruskeat.

Englannin kuningas Edward oli ensimmäinen rodun palvoja Iso-Britanniassa, tuottaen 1870-luvun puolivälissä kaksi mastiffia Intiasta Englantiin. “Siring” oli epäile­mättä parempi näistä kahdesta. Molemmilla koirilla oli voimakas luusto, syvä rinta ja lihaksikkaat raajat.

Vuonna 1928 eversti ja rouva Eric Baley, jotka olivat parhaiten tunnettuja apso-koiristaan, toivat maahan viisi mastiffia.  Punainen uros, “Rakpa”, jonka he olivat ostaneet karavaanilta, ja narttu, “Gyandru”, lahjoitettiin Edinburghin eläinpuistoon. “Tomtru”, paras niistä, esitettiin v.1933 muutamia kertoja Kensingtonin näyttelyissä, jossa se saavutti ensimmäisen palkinnon.

R.C. Duncan, joka vaelteli Intiassa 40-luvulla, kirjoittaa rodusta kirjassaan “Tomu of Tibet”: “Gyandruk oli musta-punaruskea ja silmien yläpuolella sillä oli kaksi punarus­keaa täplää, silmät jotka eivät koskaan nuku. Sen turkki oli pehmeä kuin sammal ja sen pää oli suuri ja jalo, tuoden mieleen newfoundlandilaisen pään”.

Kun Duncanit olivat saaneet mastiffinsa Englantiin, kiinnostuivat he rodusta niin paljon, että lähtivät Lehiin, Ladakhin pääkaupunkiin, etsiäkseen itselleen koiraa. Kaksi päivää Englannista saapumisen jälkeen Duncanit löysivät mastiffin erään rikkaan kauppiaan luota, mutta koirapa ei ollutkaan myytävänä! Kun eversti Duncan näki tämän suuren koiran, hän halusi nopeasti päästä sen omistajaksi. Tiibetiläinen ei halunnut luopua Pemposta tulleesta koirastaan, joka oli ollut hänen mukanaan kolme kuukautta ja joka oli maksanut paljon rahaa. Duncan sai kuulla koiran olleen heitteillä kaksi vuotta, joutuen kestämään kylmät tuulet ja polttavan auringon. Se oli saanut vain kurria (rasvatonta maitoa) tai vettä. Seuraavana aamuna hän palasi kauppiaan luokse, haluten ostaa koiran, ja tällä kertaa tiibetiläinen oli suosiollisempi. Kaikki tämänpäiväiset mastiffit polveutuvat tästä koirasta.

USA

Rotu on tunnettu myös USA:ssa. Barry Bishop tuotti v.1969 mustan uroksen, “Jum­la´s Kalu of Jumla”, Nepalista. Pari vuotta myöhemmin seurasi “St. Mary´s Yullha of Langtang” ja “St. Mary´s Kipu of Langtang”, sekä kaksi muuta tuontia Nepalista, “Godavari” ja “Katmandu”.

Mr. Gerhard Beisler kirjoittaa seuraavaa: “Näin ensimmäisen kerran mastiffin vuonna 1971 pienessä kylässä, Nepalissa. Ylväästi se seisoi siinä aamun ensisäteissä… Vuonna 1976 minun onnistui löytää narttu, jonka toin mukanani Amerikkaan, se oli kolmikuukautinen ja nimeltään Balu”.

USA:ssa on muutamia rodun hyväksi lujasti työskenteleviä, menestyviä kasvattajia, esim. herra ja rouva Nash (Kennel Ausables). Heidän ensimmäinen mastiffinsa oli “Ausables Chang-du” ja heidän koiransa, “Ausables Abascus”, oli ‘kaikkein paras rotunsa edustaja’. Ann Rohrer ja Linda Larsen, jotka ovat oppineet tuntemaan rodun Nepalissa, ovat perustaneet ANLIN-kennelin.

MANNER – EUROOPPA

Valitettavasti rotu on melko tuntematon läntisessä maailmassa, mutta toivottavasti laajemmalle levittyessään tulee vähitellen tunnetummaksi. Englannin Kennelklubi vahvisti rotumääritelmän v.1934, joka myöhemmin hyväksyttiin FCI:ssä.

“Ausables Bor” ja “Ausables Tani Mischka” olivat rodun ensimmäiset manner-eurooppalaiset edustajat, Hollannissa.

Winfried Nouch, tunnettu saksalainen tiibetiläisrotujen erikoistuomari, on tuonut joitakin yksilöitä Saksaan. Sickan Beckman teki rodun tunnetuksi Ruotsissa v.1980. Joitakin vuosia aikaisemmin alkoi rodun kasvatus Keidserin perheessä, Tai-Wind´s kennelissä. MVA “Tai-Wind´s Tai Shengistä”, omistaja Sickan Beckman, tuli ROP Tukholman näyttelyssä v.1986. Heidän kennelistään narttu, “Tai-Wind´s Luta”, oli ensimmäinen Suomessa rekisteröity tiibetinmastiffi, jonka toi v.1984 maahan Taisto Collanus.

LYHYT HISTORIIKKI RODUSTA, SIJOITTUMINEN YHTEISKUNTAAN, RAKENNE JA JALOSTUKSELLI­SET TAVOITTEET.

Tiibetinmastiffi on Tiibetistä kotoisin oleva erittäin vankka, vahva ja vanha koirarotu jonka historian juuret juontavat muinaiseen Roomaan, aina vuoteen 500 eKr. syntymää.

Vielä tänäkin päivänä tapaa Himalajan ylätasangolla tiibetinmastiffin paimentamassa omatoimisesti jakki- ja lammaslaumoja, näin elantonsa hankkien, kesyttäjäänsä, ihmistä palvellen.

Tiibetinmastiffia, jota myös jossakin tiibetindogiksi mainitaan, on käytetty kylien vartioinnin ja paimennuksen lisäksi vankan rakenteensa vuoksi, taakkojen kantajana. Kerrotaan sen kantavan jopa 60 kilon painoisia suolasäkkejä selässään.

Tiibetinmastiffi on hyvä paimen- ja vahtikoira, sekä pitkälle kehittyneen suojeluvais­tonsa ansiosta myös hyvä suojelukoira, luonteeltaan vahva, rohkea ja karaistunut terve rotu. Se tarvitsee paljon liikuntaa, soveltuen parhaiten maaseutu- tai harvaan taajama-asutukseen, ei missään tapauksessa kerrostaloon. Turkki ei kaipaa erityistä hoitoa, ainoastaan joskus harjausta vankalla harjalla.

YLEISVAIKUTELMA

Voimakas, anatomisesti terverakenteinen, raskastekoinen, vankkaluustoinen, hyvin liikkuva, rotumääritelmän mukainen, vahva- ja terveluonteinen, hyvän suojeluvaiston omaava ja omistajaansa “palvova” yksilö on rodun ihanne.

Tiibetinmastiffin tulee antaa ympäristölleen itsevarma kuva isohkosta, valppaasti esiintyvästä, vahvaturkkisesta ja kiltinnäköisestä, mutta mitään pelkäämättömästä ympäristöään tarkasti seuraavasta koirasta, joka on luonteeltaan pidättyväinen, kuitenkin toisaalta hyvin leikkisä. Liikkeistään rotu on tunnettu urosten osalta arvok­kaaksi ja joustavaksi, narttujen liikkuessa taas kevyesti ja nopeasti, ravaajatyyppises­ti.

Rotu on koko olemassa olevan kannan osalta melkoisen kirjavaa kokonsa ja raken­teensa puolesta. Sitä vielä näennäisesti lisää urosten ja narttujen kokoerot, narttujen ollessa 5-10 senttimetriä uroksia matalampia ja huomattavasti kevyempiä. Koirakan­nan kirjavuutta lisäävät eri väriyhdistelmät eri sävyineen, joita alun perin oli vain kolme; musta, musta ruskein merkein (Black & tan) ja kulta. Lisäksi on tullut ruskea, erisävyiset harmaat ruskein merkein tai ilman, sekä joissakin maissa erivivahteinen sininen. Toivotuin väri koiran alkuperämaassa, Tiibetissä, oli musta ruskein merkein.

EUROOPASSA pidetään Englantia rodun kotimaana ja siellä onkin, sekä sieltä on lähtöisin hyvätyyppisiä black & tan-värisiä tiibetinmastiffeja.

Edellä kerrotun yleisvaikutelman lisäksi mainittakoon muutamia seikkoja, mitä tulee ottaa huomioon sitä arvosteltaessa rotumääritelmän antamien ohjeiden mukaisesti.

-      ominaispiirteiltään se on seura-, vahti- ja vartiokoira, hitaasti kehittyvä, nartut saavuttavat kypsyytensä vasta 2-3 vuotisina, urokset nelivuotiaina, luonteeltaan pidättyväinen, omaten selvän suojeluvaiston.